Hei maailma!
Tähän tuli systeemistä ihan hyvä alkuotsikko, mitä sitä muuttamaan. Olen tässä lueskellut Shauda Reidin kirjaa Dieettitytön huimat seikkailut, ja siitä innostuneena ajattelin - taas kerran - yrittää tuota elopainoa vähentää. Ja kannustukseksi, lähinnä itselleni, pitää myös tätä nettipäiväkirjaa.
Huomenna se alkaa. On elokuun ensimmäinen päivä ja ihan hyvä syy aloittaa. Erään kerran, kun kokoonnuimme ystäväpiirimme kesken, yksi heistä tokaisi, että meillä on juuri näin: kuukauden ensimmäinen päivä, maanantai, loman alku tai loppu, vuodenvaihde, mikä vaan. Mutta ei milloinkaan nyt heti. Luulin aina, että vain minä olen sellainen, mutta näköjään se on sama juttu kaikilla lihavilla. Monta kertaa olen minäkin aloittanut, mutta aina se on jostain syystä jäänyt kesken. Onneksi en tosin ole lihonut takaisin siihen kaikkein suurimpaan lukemaan (138 kg), jota vaaka näytti viisitoista vuotta sitten.
Kaikkein eniten minua tosin harmittaa se, kun olen ollut paljonkin kevyempi, mutta antanut itseni taas lihota. Se on todella turhauttavaa. Muutama vuosi sitten sairastuin ja laihdun sen vuoksi 109 kiloon. Mutta tilanteen palauttamiseen ei tarvittu kuin elää “viimeistä päivää”, niin tässä sitä taas ollaan. Huomenna aamulla mittaan alkupainon, mutta epäilempä sen ukhaavasti lähestyvän huippulukemia.
Kaiken lisäksi olen tänään herkutellut. Nytkin on masu täynnä tonnikalaspagettia. Pitäähän sitä syödä kuin viimeistä päivää, eiköstä vaan. Kun ei tiedä, milloin taas herkkuja saa maistaa. Tyhmää, tiedän. Mutta ennen laihdutuskuurin alkua “kuuluu” ahmia kaikki herkut pois houkuttelemasta. Näittä laihdutusaattoja elämään on vaan tainnut mahtua enemmän kuin tarpeeksi.
Tänä vuonnakin olen jo kaksi kertaa aikonut aloittaa. Ensin vuodenvaihteessa suunnitelin laihduttavani kesäkuisiin rippijuhliin alle satakiloiseksi. Rippijuhlat tulivat ja menivät, minä vain pysyin samanlaisena. No, onhan tässä aina kesä. Onhan se kiva mennä loman jälkeen töihin ja yllättää kaikki. Joopa joo. Lomaa on puolitoista viikkoa jäljellä, ja minä kaikkine kiloineni tallella. Ostin jopa rullaluistimet, sellaiset turvalliset nelipyöräiset, joilla ei niin helposti kaadu, vaan en ole vielä edes jalkaan kokeillut. Seitsemän viikkoa vasta ovat tuossa eteisessä lojuneet. Pyörällä en ole tänä vuonna ajanut kuin pari kertaa. Kevät oli upea, tiet kuivia, ilmat hyviä - ja meikäläinen menee töihin autolla! Törkeetä! Pyörän keskikohta on niin korkealla, ettei jalka tahdo aina nousta ja kaadun helposti. Mikä selitys! Nyt olen tilannut sellaisen matalarunkoisen pyörän, niin ei sitäkään syytä enää tarvita. Vaan sitten onkin jo kohta syksy ja liukkaat kelit. Kyllä laiska syitä keksii, kun ei syödä viitti, sanoi äitini usein. Olisikin tuo viitsiminen vain syömistä koskevaa, niin ei tässä hätää olisikaan. No, josko nyt tosiaan saisin itseni liikkeelle. Ihan oikeasti.
Kaikkein eniten mua pelottaa kakkostyypin diabetes. Mulla on ollut sokeri korkealla, ja olen yrittänyt sitä kepulikonsteilla alas. Syön Berberiiniä kolme kapselia päivässä. En tiedä, auttaako. Mutta sen pelon olisi jo pitänyt aikoja sitten ajaa minut liikkumaan ja laihduttamaan. Nyt on hetki katsoa totuutta silmiin ja oikeasti tehdä jotain, eikä vain suunnitella. Siispä menoksi!